Amanda Pasanen

What a great week in Montreal at the ICLEI World Congress! City leaders and local governments from all over the world come together to share and develop ideas for a more sustainable urban development and to tackle sustainability challenges at a local level. I didn’t realise before how networked and powerful local governments can be when they come together and commit to amibitous climate goals and other important aims.

Some take home messages from the congress:

1. Cities and local governments have many advantages that nation states doesn’t. They can support each other and cooperate more efficiently and equally than nation states in many ways. Local governments have power over many sectors and can break silos. The cooperation and cocreation together with stakeholders is also easier than for nation states. In other words, the local leaders are closer to the people and can work closely together with them.

2. We need to pay attention to the nature and biodiversity in our cities. There is still a lot to be improved in how we communicate sustainable solutions to the public. We need to get people to understand how dense cities save green areas and how biodiversity is also essential for human life. On the national level urban land expansion should be controlled so that it doesn’t happen in areas that are not suited for it and when it happens, that it is managed in a sustainable way. We need to make our cities green also to keep the urban environment livable. Biodiversity strategies, mapping and monitoring is important in order to preserve the existing diversity and to develop green areas.

3. The private sector and sustainable procurement plays a crucial role in solving sustainability challenges. Cities determine the framework for private companies in which to operate, which is an opportunity to direct to more sustainable practices through strict procurement guidelines. For example the construction and building sector makes up to 40% of greenhouse gas emissions world wide and is the biggest consumer of resources. Life cycle assessments should be part of the approval processes of new buildings and the lowest price shouldn’t always be the priority in construction procurememts. Instead the reuse potential of the materials should be taken into account. Cities can also create a supportive emvironment for sustainable private sector actors by engaging them in action plans and by cooperation projects. Riskier experiments are also easier to realise with private money.

4. Equity and taking into account vulnerable groups of people is crucial for sustainable development in cities. They need to be integrated in decission making processes and also be decission makers. Reconciliation between colonizers and colonized is needed. We need more women in leading positions and we need more women in technical and economic fields. Women are an important asset in the fight against climate change, especially in the global south where they are the ones who take care of for example nutrition and waste management.

5. Implementation of global and national targets on the local level needs facilitation and capacity building on all levels. Many times there are gaps between the upper level targets and practical implementation on the grassroot level. Efficient and innovative governance practices are needed in order to ensure that ambitious targets become actions in reality.

Viikonlopun puoluekokouksessa en ehtinyt pitää puhettani systeemimuutoksesta, sillä ympäristöaiheiset puheet siirrettiin sunnuntaille, jolloin lähdin reissuun. Tässä kuitenkin puheeni Heurekan puistossa puhuttuna:

Rakkaat vihreät ystävät, kära gröna vänner

Mä mietin pitkään, mikä olisi tarpeeksi raflaava ja tunteita herättävä aloitus ympäristöpuheelle. Kaikki tuomiopäivän profetiat ja maailmanlopun skenaariot tuntuu jotenkin liian masentavilta ja käytetyiltä. Toisaalta yltiöpositiivinen hehkutus teknologiakehityksestä ja kaupunkien kunnianhimoisista hiilineutraaliustavoitteista tuntuu vähän tekopirteältä.

Me ollaan vielä kaukana riittävistä toimista.

Ongelma on siinä, että me ollaan lukkiuduttu sellaiseen järjestelmään, kutsuttakoon sitä vaikka yhteiskunta- tai talousjärjestelmäksi, mikä ajaa meitä väistämättä kestämättömään kehitykseen.

Meidän koko elämäntapa ja yhteiskunta on riippuvainen valtavista energiamääristä, jotka fossiiliset polttoaineet mahdollistaa. Meidän hyvinvointi ja yhteiskunnallinen kehitys on riippuvaista jatkuvasta talouskasvusta, joka perustuu luonnonvarojen kasvavaan kulutukseen ja suuriin energiamääriin.

Me tarvitaan systeemimuutosta kestävämpään järjestelmään

Ja nyt en puhu pelkästään päästöttömästä energiajärjestelmästä, vaan luonnon kantokyvyn rajoihin sovitetusta yhteiskunnasta.

Mutta miten systeemimuutos tapahtuu?

Se voi tapahtua pienten vaiheittaisten muutosten kautta tai systeemin romahduksen seurauksena. Mä toivon, että ehditään saada muutosta aikaan ennen romahdusta

Maailmankuulu systeemiteoreetikko ja yksi Kasvun rajat raportin kirjoittajista Donella Meadows, peräänkuuluttaa paradigman muutosta vahvana systeemimuutoksen keinona.

Meidän on muutettava jaettuja perustavanlaatuisia käsityksiä hyvinvoinnista ja yhteiskunnan toiminnasta

Asettaa toimintamme maapallon rajoihin.

Me ollaan oikealla tiellä,

mutta vielä paljon on tehtävissä.

Rakkaat ystävät! Kära vänner!

Näin kesälomien kynnyksellä ja puoluekokoustäpinöissä haluaisin kertoa teille, että aion ensi syksynä hakea Vihreiden nuorten puheenjohtajaksi. Toimittuani tänä vuonna Vihreiden nuorten hallituksen ympäristövastaavana ja ruotsinkielisten vihreiden (Grifin) hallituksessa sekä aktiivisesti Helsingin kuntapolitiikassa ja puoluevaltuuskunnassa olen tullut siihen lopputulokseen, että haluan jatkaa vihreän politiikan tekemistä aktiivisesti myös tulevina vuosina.

Vihreät merkitsevät minulle rakasta yhteisöä ja vahvaa ympäristöliikettä, joka muuttaa ja tulee muuttamaan tätä maailmaa parempaan suuntaan. Me olemme tulevaisuuspuolue, joka kantaa huolta ja välittää niin sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta kuin tulevien sukupolvien oikeuksista. Me olemme yhdenvertaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja tulevaisuutta aidosti puolustava liike ja haluan olla tiiviisti mukana kehittämässä ja rakentamassa sitä eteenpäin. Meitä tarvitaan ennen kaikkea kunnianhimoisen ympäristöpolitiikan läpiviejinä. Koska jos me emme nosta ympäristöasioita jatkuvasti agendalle, ei sitä tee mikään muukaan puolue.

Itse ympäristötieteilijänä haluan olla nostamassa ympäristöpolitiikkaa vahvasti esiin niin Vihreissä nuorissa kuin politiikassa yleisesti. Haluan myös kehittää elävää monikielisyyttä ja avata vihreää liikettä myös muille kuin suomea äidinkielenään puhuville.

Lisää kampanjateemoista ja ajatuksistani Vihreiden nuorten toimintaan ja politiikassa laajemmin kesän jälkeen.

*****

Jag har tänkt söka till Gröna ungas ordförande nästa höst! Efter att ha suttit i Gröna ungas styrelse som miljöansvarig och i Finlands svenska grönas styrelse samt deltagit aktivt i Helsingfors kommunalpolitik och partidelegationen har jag insett att jag vill fortsätta att jobba för den här rörelsen också i framtiden.

De Gröna betyder för mig varm gemenskap och stark miljörörelse, som förändrar och kommer ännu att förändra världen mot det bättre. Vi är ett framtidsparti, som bär ansvar och bryr sig om jämlikhet mellan olika generationer och om framtida generationers rättigheter. Vi är en politisk rörelse som försvarar jämlikhet, rättvisa och framtiden och jag vill vara med och utveckla och bygga upp denna rörelse ytterligare. De Gröna behövs framförallt för att föra fram ambitiös miljöpolitik. Om vi inte ihärdigt lyfter miljöpolitiken upp på agendan, kommer nog inget annat parti att göra det heller.

Som miljövetare vill jag framförallt lyfta miljöteman inom Unga gröna och politiken i allmänhet. Jag vill också utveckla levande flerspråkighet och öppna den gröna rörelsen för icke-finsktalande.

Mer om mina kampanjteman och tankar angående Gröna ungas politik och verksamhet efter sommaren.

Otimme Vihreissä nuorissa kantaa hallituksen päätökseen kieltää kivihiili vuonna 2029.

Suomen hallitus on päättänyt kieltää lailla kivihiilen polton vuonna 2029, mahtavaa! Kivihiilestä luopuminen on tärkeä askel kohti fossiilitonta yhteiskuntaa ja välttämätön keino ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Lämmöntuotannon kasvihuonekaasupäästöjen ratkaiseminen on Suomen energiapolitiikan kannalta todella keskeistä, mutta myös haasteellista. Etenkin pääkaupunkiseudulla lämmöntuotanto perustuu pitkälti kivihiilestä riippuvaiselle kaukolämmölle. Kivihiilen kieltämisen ilmastovaikutukset riippuvat kuitenkin vahvasti siitä, millä kivihiiltä aiotaan korvata. Näillä näkymin vaarana on, että polttolaitoksissa korvataan hiiltä puulla ja turpeella. Turpeen poltto on ilmastolle vähintään yhtä haitallista kuin kivihiilen poltto, minkä vuoksi turpeen poltosta pitäisi luopua jo vuonna 2025. Kivihiilen korvaaminen pelkästään puupohjaisilla polttoaineilla ei myöskään ole kestävää. Puun poltosta syntyy päästöjä ja metsien hakkuiden lisääminen köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta.

Kunnianhimoisten tavoitteiden asettaminen on ensimmäinen askel kohti kestävämpää yhteiskuntaa, mutta se ei vielä riitä. Kivihiilikielto ei saa tarkoittaa pelkästään hallituksen ajaman biotalouden tukemista. Nyt tarvitaan mittavia investointeja päästöttömään energiaan, mikäli ilmaston lämpenemistä halutaan uskottavasti rajoittaa edes kahteen asteeseen globaalisti. Ratkaisuja on etsittävä niin lämmöntuotannon sähköistämisestä kuin esimerkiksi maalämmön mahdollisuuksista ja yleisesti hajautetun energiantuotannon edistämisestä. Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä vähentämään energiankulutusta kaikilla yhteiskunnan osa-alueilla.

Viime viikonlopun puoluevaltuuskunnassa hyväksyttiin Vihreiden uusi luonnonsuojeluohjelma. Ehdotin ohjelman alkuun lisäystä, jossa tunnistetaan ihminen osana luontoa ja luonto osana ihmistä. Ehdotus meni läpi ja nyt se on ensimmäinen asia, minkä ihmiset lukevat halutessaan tietää enemmän Vihreiden luonnonsuojelulinjoista.

Tällä hetkellä maapallon tasapainotilaa järkyttävät ympäristöongelmat, johtuva perimmiltään siitä, että ihminen ei tunnista olevansa osa luontoa, vaan luulee olevansa siitä jotenkin erillään. Ihmisen aiheuttamat ongelmalliset ympäristömuutokset ovat tästä seurausta.

Ympäristönsuojelun valvonta on tällä hetkellä jakautunut aluehallintovirastoihin (AVI), jotka hoitavat lupaprosesseja ja ELY-keskuksiin, jotka valvovat yhteiskunnan ja luonnon etua. ELY-keskuksilla on lupa valittaa aluehallintovirastojen päätöksistä, jos ne uhkaavat ympäristön etua. Maakuntauudistuksen yhteydessä kaavailtu uusi lupa ja valvontavirasto (LUOVA) tulee sisältämään niin AVI:en kuin ELY:jen tehtäviä, mutta valitusoikeus luvittavan viranomaisen päätöksistä poistuu valvovalta viranomaiselta.

Uuteen virastoon ei kuitenkaan tulisi ollenkaan yleisen edun valvonnan yksikköä, joka valvoisi yleisten kollektiivisten kokonaisuuksien, kuten metsien, soiden, vesistöjen tai eliölajien etua ja valittaisi ympäristön etua uhkaavista lupapäätöksistä. Ympäristöhallinnolta ollaan siis viemässä pois sen tärkeintä tehtävää: ympäristön edun valvontaa.

Pidin Vihreiden puoluevaltuuskunnassa (3.-4.3.2018) puheen ympäristöhallintoa uhkaavista uudistuksista. Meillä ei ole varaa ajaa alas korvaamattoman luontomme tärkeintä valvojaa, eli suomalaista ympäristöhallintoa.

Vihreiden nuorten kannanotto maakuntauudistuksen vaikutuksista ympäristöhallintoon löytyy täältä 

Tomorrow starts COP23, the 23rd climate conference of the UNFCCC in Bonn. Together with 20 other young greens from around Europe I participated in the Alter COP23 seminar in Cologne organized but the Federation of European Young Greens. We learnt about the history of the global climate movement, about climate campaigning and about how the climate negotiations actually are. We also took part in a big climate demonstration in Bonn together with lots of environmental NGOs, political actors and concerned citizens.

Once a year climate issues have the chance get a lot of media attention when the world conferences are arranged. Sadly though, the “unimportant” COP’s with no big agreements being made (like the Paris agreement two years ago) are most likely not to gain so much attention. Still these conferences are important, because they lead to the big breakthroughs and also make those breakthroughs reality. The context of this year’s COP is the follow up of the Paris agreement, the presidency of Fiji and attention to the small island states. Since the conference is organized in Bonn, which is close to the biggest coal mining areas (Rheinland) in the world, coal is also an important issue.

The good thing with the Paris agreement is that it is ratified by many countries already. The bad thing is that most of the details are not yet decided on. Things that will be on the agenda in this years COP is for example the intended national determined contributions (INDC’s) which are the emissions reduction plans that all countries voluntarily will stick to. At this point the INDC’s should already be transformed into NDC’s dropping the term “intended”. We need the national contributions to be implemented now. A sum up of all the emission reduction plans of the Paris agreement countries should result in a reduction of greenhouse gas emissions that ensures that the warming of the climate stops in 2 degrees. Sadly, but not surprisingly, this target is not being reached. According to some calculations the emission reduction schemes of the member countries cover only about one third of the required emission reductions in order to reach the 2 degree goal.

Another “small” detail of the Paris agreement which is not yet clear is the finance. Who will pay and for what? The Green Climate Fund is divided into the mitigation fund and the adaptation fund. Currently the mitigation fund covers 80% of the financing and the adaptation fund only 20%. This is something that the poorer countries and especially the small island states are not happy about since they are already suffering the effects of climate change. However, the big emitter countries want to ensure their economic wellbeing in the shift away from fossil fuels, which is why the prefer allocating more money to the mitigation fund. One would hope that during this year’s COP and the presidency of Fiji more attention and dedication would be drawn to the conditions of the small island states and climate justice.

Together with German greens we participated in a climate march in Bonn together with some 25 000 other concerned activists. The march targeted especially coal mining and climate justice. The countries that emit the most should also do the most in order to stop the pollution and at the same time also help the poorer countries that already suffer the effects of the climate change. The activist approach on the march and the seminar in general made me think more about the efficiency and the aims of activism. Some of my friends are also participating in the biggest environmental civil disobedience event Ende gelände by blocking some coal mines somewhere in the Rheinland area. The relieving thing about activism is the simplification of the cause and power of direct action. We want them to stop coal burning and protecting fossil fuel production because it is simply bad for the people and the planet. We are right and they are wrong but still it feels like nothing is changing. Is it as simple as that? Sometimes I feel that it isn’t since we lack viable alternatives and social structures to just shift into a zero-emission society. But after listening to the problems of other European Greens and taking part in actions I started thinking that there is a lot to learn from the activist approach. We need a strong movement of the people and a strong will to make a change. And we need to be ambitious about climate goals even if it sometimes feels utopistic. Because at least it is clear that pessimism won’t make any change in the world. A hint of idealism still might do that.

To conclude, these few days together with other young green activists from around Europe brought a lot of new thoughts and perspectives on things. So amazing to see that the Green movement has such great persons standing behind it in so many countries. Even if the politics fail you somewhere they will be more encouraging somewhere else. The political contexts and environments are different in every country, but still we can learn from each others mistakes and successes. I felt so proud every time I could tell about the rising polls of the Finnish Greens. How we have grown from a small movement of a few devoted environmentalists into a party that also attracts a wider audience with our green values. If we can make it, other countries can make it too!

Oh, and one more thing. What do we want? Climate justice! When do we want it? Now!

Viime vuoden syksynä sukelsin tietämättäni Vihreän politiikan syvään päätyyn lähtiessäni vähän ujona ehdolle HYYn edustajistovaaleihin. Nyt vuotta myöhemmin olen toiminut vuoden HYYn Vihreiden edustajistoryhmän toisena puheenjohtajana, käynyt läpi ensimmäisen vaalikampanjani kevään kuntavaaleissa ja toiminut syksyn alusta lähtien varavaltuutettuna Helsingin kaupunginvaltuustossa ja myös muissa luottamustoimissa Helsingin kaupungilla. Lisäksi Vihreät nuoret valitsivat minut yhdeksi edustajakseen Vihreiden puoluevaltuuskuntaan, mistä olen todella otettu.

Haen nyt Vihreiden nuorten hallitukseen, sillä haluan oppia lisää politiikan tekemisestä ja edistää minulle ja maailmalle tärkeitä asioita. Ympäristömuutoksen ja globaalin kestävyyden maisteriopiskelijana haluan nostaa esille erityisesti ympäristökysymyksiä, joita itse asiassa mieluummin kutsuisin kestävyyskysymyksiksi. Ympäristöasiat ovat vaikeita. Vaikka ihmiskunnan selviytyminen on viime kädessä riippuvaista elinkelpoisesta ympäristöstä, on ympäristöongelmista vaikea puhua ja niiden esillä pitäminen julkisessa keskustelussa on hankalaa. Ympäristöongelmat koetaan joskus niin suuriksi ja ahdistaviksi, että on helpompi olla ajattelematta niitä ollenkaan. Niiden vaikutukset ihmisiin ovat usein myös epäsuoria, mikä myös vähentää uutisarvoa nopean tiedon ja sensaatiouutisoinnin maailmassa. Moniulotteisiin kestävyysongelmiin, kuten esimerkiksi ilmastonmuutokseen, ei myöskään ole olemassa yksinkertaisia patenttiratkaisuja, eikä kyseisiä ongelmia myöskään välttämättä voida edes ratkaista lopullisesti.

Ympäristötieteilijänä olen pettynyt valtavirran ympäristöpolitiikkaan. Vaikka päästökauppa, ympäristöverot ja rajoitukset, informaation lisääminen ja kansainväliset sopimukset ovat kaikki hyviä keinoja pyrkiä vähentämään ympäristölle aiheuttamaamme taakka, eivät ne yksin riitä. Ilmastonmuutos, biodiversiteetin hupeneminen ja aineiden häiriintyneet kierrot johtuvat pohjimmiltaan kestämättömästä elämäntavastamme ja globaaleista yhteiskunnallisista ja taloudellisista rakenteista, jotka ajavat ihmisiä ja yrityksiä toimimaan kestämättömällä tavalla. Kyseinen järjestelmä on esimerkiksi riippuvainen ihmisten korkeasta kulutuksesta pitääkseen maailmantalouden ja kansantaloudet raiteillaan. Jokaista zero-waste kampanjaa kohden käytetään tuhatkertainen määrä varallisuutta ihmisten kulutusinnon nostattamiseksi mainonnan avulla. Ympäristöveroja ja taloudellisia ohjauskeinoja käytetään vain niin kauan, kun ne eivät aidosti uhkaa yritysten taloudellisia toimintamahdollisuuksia. Sitovia kansainvälisiä sopimuksia ei ikinä synny, kun globaali systeemi kannustaa kaikkia viime kädessä ajamaan vain omaa etuaan.

Ympäristöongelmat nähdään vieläkin liian usein omana siilonaan siiloutuneessa yhteiskunnassamme. Luontoa suojellaan määrittämällä luonnonsuojelualueita ja asettamalla rajoituksia ihmistoiminnalle, kun katseet pitäisi oikeastaan kääntää niihin tahoihin ja rakenteisiin, jotka ovat aiheuttaneet kyseiset ongelmat alun alkaen. Kestävyysongelmien ratkaisussa eri toimijoiden ja tieteenalojen yhteistyö on tärkeää: ilmastonmuutosta eivät ratkaise yksin luonnontieteilijät, insinöörit kuin yhteiskuntatieteilijätkään, poliitikoista puhumattakaan. On löydettävä uusia ennakkoluulottomia tapoja toimia, jotta löydämme ratkaisuja, joissa yhdistyy niin inhimillinen kuin ekologinen kestävyys. On kyseenalaistettava valtarakenteita ja talouden rakenteita, jotka ajavat kestämättömään toimintaan.

Politiikka on minulle enemmän kestävyystieteellinen projekti, kuin päämäärä itsessään. Haluan etsiä tieteen ja politiikan avulla keinoja puuttua yhteiskuntamme kestämättömiin rakenteisiin. Haluan herättää rohkeampaa ja ennakkoluulottomampaa keskustelua ympäristöongelmista ja niiden ratkaisuista, vaikka minulla ei vielä valmiita ratkaisuja olekaan. Ennen oikeita ratkaisuja on kuitenkin tärkeää kysyä myös oikeita kysymyksiä.

Vihreiden nuorten hallituksessa haluaisin nostaa ympäristöasiat uudestaan agendalle ja tuoda uusia lähestymistapoja ja näkökulmia esimerkiksi Vihreiden nuorten ympäristöohjelmaan, jota päivitetään seuraavan hallituskauden aikana. Haluan myös haastaa Vihreän liikkeen yhdessä Vihreiden nuorten kanssa pitämään ympäristöasioita väsymättömästi esillä. Vanhojen mantrojen toistaminen ei yksinään riitä, vaan on aktiivisesti myös etsittävä uusia ratkaisumalleja yhteistyössä tieteentekijöiden ja kansalaisyhteiskunnan kanssa. Einsteinin sanoin: “Emme voi ratkaista ongelmia ajattelemalla samalla tavalla kuin silloin, kun loimme ne.”

Ympäristöteemojen lisäksi haluan kehittää Vihreitä nuoria monikielisempään suuntaan, jotta myös ei-suomenkieliset nuoret tuntevat itsensä tervetulleiksi mukaan toimintaan. Kansainvälisyys ja yhteistyö niin Euroopan tasolla FYEG:in (Federation of European Young Greens) kautta kuin globaalisti Global Young Greens-järjestön kanssa yhteistyössä on myös lähellä sydäntäni.

Jos haluat tietää lisää kannoistani tai jutella muuten vain vihreästä politiikasta, ole ihmeessä yhteydessä esimerkiksi facebookin, instagramin tai twitterin kautta 🙂

Ehdokasesittelyni Vihreiden nuorten sivuilla löytyy täältä

Last week I had the extraordinary chance to take part in the world congress of the International Solid Waste Association (ISWA) in Baltimore, US. An eye-opening event for a newcomer in the waste management sector with lots of interesting sessions and inspiring people from all over the world. I was participating in the congress as a member of the board of Helsinki Regional Environmental Services Authority, which takes care of the water services and waste management and produces environmental information in the Helsinki region. All interesting topics and experiences from the congress are impossible to cover in one short blog text but I will highlight some of the take home messages that were most interesting to me.

From waste management to circular economy – a quick cure to climate change and other environmental problems?

Circular economy and climate change were two of the main themes of the congress this year. Inspiring and exciting keynote speeches were given where the possibilities of circular economy solutions to drastically mitigate greenhouse gas emissions through the whole product life cycles were addressed. It was, however, stated that this opportunity of innovations and possibilities was yet to be recognized by policy makers and the wide audience. Circular economy was also pictured as an economically profitable way to solve the climate crisis – a so called win-win opportunity.

I hate to be a cynic, but as a student of environmental and sustainability science I always get a bit anxious when solving alarming environmental problems such as climate change is pictured only from an economic point of view like the “best business idea ever”. Climate change has to be solved anyway – whether it is economically profitable or not. The strong belief in techno-fix solutions was also present – but what would you expect from a congress full of waste management engineers from around the world? My doubts were also partly proved right when in the next sessions waste management CEOs from different mega cities discussed waste management and the President and Chief Executive Officer of Texas Waste Management promptly told us how it is so much cheaper to landfill (only 20 USD per ton of waste) than doing anything else with the waste (talking about fancy and expensive circular economy solutions – its just cheaper to landfill). So what I concluded from these sessions was that circular economy is a great idea for the future – but far away from being economically possible in a global context. And also that keynote sessions for the most part are very general inspiring pitches with the aim more to rise interest than dig deeply into specific topics.

The important role of public policy in accelerating sustainable solutions and technologies

– was something that I realized when I compared Finnish waste management to the rest of the world, especially the US. Without being arrogant I have to say that only at the congress I understood how advanced the Finnish waste management sector is – actually one of the forerunning systems in the world. But how and why? Because of the political will and strict public policies that demand high standards from the waste management. In Finland it’s prohibited to landfill municipal waste, we have source separated recycling including plastics and soon maybe also fabric, we use advanced incineration practices such as cogeneration of heat and power (CHP) with high standards of reducing emissions from incineration and we also recover energy from waste biogas in landfills. Sometimes the technocratic and economic points of views tend to look over the fact that in order to make new sustainable techno-solutions competitive on the market and economically profitable political will and regulatory practices are really needed. Of course it also requires more money to run a more sustainable waste management system, something that many countries simply cannot afford at the moment, but for richer countries it is a matter of prioritization. Managing one ton of municipal waste in Finland costs many times more than 20 USD, but that is a political choice to be made how much public spending is put on waste management practices.

Open dumpsites and marine litter – vast global issues that are visible and challenging in the Global South

The contrast is huge: in Finland it’s prohibited to landfill and in developing countries waste is dumped without any management in the open. Open dumpsites cause more deaths in developing countries than malaria. Because of the dire health and environmental impacts ISWA started a global initiative to close open dumpsites globally. Why don’t countries of the global south manage their waste? They don’t have the infrastructure and the technology but most importantly they don’t have the money and probably not the needed public governance. Waste is not either highest on the preference list of many developing nations.

How to solve these issues? Technological and economic support from richer nations would be needed. But the core problem still remains – how to really get rid of the waste from the beginning and who is responsible for it in the end? The discussion that I really lacked at the conference was that of influencing the consumerist system of our global economy. How can it be that multinational companies produce vast amounts of single-use products that are sold or “forced” to countries which has no possibilities what so ever to manage the waste that is produced from this products? It is easy for us to say that you shouldn’t litter and buy bottled water – but what if that is the only choice you’ve got? For example in Malaysia 95% of the waste is dumped in open dumpsites, most of them in coastal areas or in the water. I participated in some sessions concerning marine litter and plastics. Again there was a belief in techno-fixes that will enable us to invent new sorts of materials that will free us from plastics. Some speakers, however, expressed their concern for that it will be very hard to create any packaging materials that would be as cheap and durable as plastics. And even though for example biodegradable plastics have become more used they are problematic in aquatic ecosystems since they won’t degrade in water. Collecting wet plastics from the ocean is expensive and the recycling value is low. Some encouraging studies had nonetheless shown that by creating a collection system for the plastics before they end up in the water some profits could be made in developing countries from recycling the material.

Despite the fact that I was able to be proud of how waste management in organized in Finland it is important to remember that we still belong to those countries that produce most waste in the world and are among the top per capita emitters of greenhouse gases. It is also our western consumerist culture that is one of the root problems to waste problems in the world. So what to do? Impose our great waste management practices to other countries and invent new materials and products in order to fulfill the dream of a circular economy? That is a part of the solution but alone it won’t be able to solve the vast global waste issues that we face today. Not at least rapidly enough if we want to conserve what is left of our fragile ecosystems. We need to address the waste issue also from a systemic point of view, we need systemic change in our consumption and production practices. For a start single-use products need to be banned, we have to seek comfort from something else than shopping and consuming, we need to rethink advertising and create more sustainable lifestyles for the people of this planet. There is a lot to do, but with the will of the global community it is possible. There is no time to waste 😀

Jos lähden täysin tyhjältä pöydältä näin ympäristötieteilijänä miettimään, mikä on Helsingin tulevaisuuden kannalta kaikista tärkeintä, päätyisin todennäköisesti sosiaalisesti ja ekologisesti kestävän kasvun turvaamiseen. Pääkaupunkina Helsinki kasvaa väistämättä, koko maan taloustilanne on vahvasti riippuvaista Helsingin kasvusta ja sen mahdollistamisesta. Ottamatta tässä kantaa pakonomaisen talouskasvun tavoitteluun on selvää, että halusimme tai ei, Helsinki kasvaa. Mutta kasvaa voi myös kestävästi (ainakin jossain määrin). Olen erittäin iloinen siitä, että Helsingin kaupungin uudessa strategiassa heti toisena kärkenä on kestävän kasvun turvaaminen. Ympäristötieteilijän mieltä lämmittää strategian kirjaus “Kokonaisvaltaisen taloudellisen, sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden varmistaminen on kasvavan kaupungin tärkeimpiä tavoitteita”.

Mitä kestävä kasvu tarkoittaa käytännössä? Sosiaaliseen kestävyyteen liittyen strategiassa linjataan, että eriarvoisuutta vähennetään panostamalla varhaiskasvatukseen ja koulutukseen ja lisätään tulokselliseksi todettua positiivista erityiskohtelua, eli tuetaan rahallisesti enemmän niitä kouluja ja päiväkoteja, joissa on haastavammat olosuhteet. Seggregaation ehkäisemisessä Helsinki pyrkii toimimaan jatkossakin “eurooppalaisena huippuesimerkkinä turvaten ja mahdollistaen eri kaupunginosien tasavertaisuuden ja hyvinvoinnin” – kuulostaa hyvältä. Sosiaalisen kestävyyden mahdollistaminen kasvavassa kaupungissa lisää painetta asuntotuotannolle. Helsingin tavoitteena onkin rakentaa vuosittain 6000 ja myöhemmin 70000 uutta asuntoa ja lisäksi selvitetään aktiivisesti toimenpiteitä asumisen hinnan nousun hillitsemiseksi. Nuorten syrjäytymisen ehkäisy on nostettu yhdeksi teemaksi ja tavoitteena on käynnistää “laaja ja kokonaisvaltainen hanke yhdessä kumppaneiden kanssa ratkaisujen löytämiseksi syrjäytymishaasteeseen”. Nuoriin halutaan panostaa vahvistamalla palveluketjua perustasolla ja pyrkimällä siihen, että jokaisella nuorella on mahdollisuus harrastukseen.

Ekologinen kestävyys ja Helsingin luontoarvot on myös hyvin huomioitu strategiassa. Kaupungin merellisyyttä ja luonnonläheisyyttä korostetaan ja tavoitteena on “turvata viher- ja sinialueiden ekologinen laatu, saavutettavuus ja terveysvaikutukset”. Kaupunkimetsien monimuotoisuutta lisätään suunnitelmallisesti ja hulevesien hallinnassa hyödynnetään viherpinta-alan kasvattamista kaupunkirakenteessa. Vaikka itse pidänkin luontoarvoja jo pelkästään itseisarvoisen tärkeinä on myös tärkeää, että niiden välineisarvoto kuten virkistysarvot ja kaupunkilaisten hyvinvointi huomioidaan. Näin saadaa vielä useampia ihmisiä puolustamaan ja arvostamaan Helsingin ainutlaatuista kaupunkiluontoa. Strategiassa luvataan myös päätös kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta valtuustokauden aikana. Kansallisen kaupunkipuiston perustaminen mahdollistaisi arvokkaiden luonto- ja kulttuurikohteiden suojelun Helsingissä.

Globaalin ekologisen kestävyyden kannalta strategian tärkein tavoite on kuitenkin hiilineutraalisuuden saavuttaminen jo vuoteen 2035 mennessä. Helsingissä on siis päätetty aikaistaa hiilineutraaliuustavoitetta kunnianhimoisesti 15 vuodella nykyiseen tavoitteeseen nähden (aiempi tavoite oli vuoteen 2050 mennessä). Helsinki haluaa profiloitua “globaalin vastuun paikallisen toteuttamisen kansainvälisesti verkottuneena edelläkävijänä” ja pyrkii mukaan johtavien maailman kaupunkien C40-ilmastoverkostoon. Esimerkiksi muissa pohjoismaisissa pääkaupungeissa on jo aiemmin asetettu Helsinkiä kunnianhimoisempia tavoitteita: Köpenhamina pyrkii olemaan maailman ensimmäisin hiilineutraalikaupunki vuonna 2025 ja Oslo pyrkii täysin eroon fossiilisista vuoteen 2030 mennessä.

Helsingin kunnianhimoinen hiilineutraaliuustavoite aiotaan saavuttaa parantamalla rakennusten energiatehokkuutta, panostamalla uusiutuvaan energiaan ja kehittämällä liikennettä vähäpäästöisemmäksi. Luottoa on myös innovaatioihin ja yhteistyöhön kaupunkilaisten ja yritysmaailman kanssa cleantechin ja kiertotalouden edistämisessä. Kovin konkreettiselle tasolle hiilineutraaliuuden saavuttamisessa ei strategiassa päästä ja siitä puuttuvat esimerkiksi ruuhkamaksut ja lähiöiden energiaremontit. Suurin yksittäinen kasvihuonekaasujen lähde Helsingissä on kotitalouksien kaukolämmitys. Energiatehokkuuden lisääminen ja parantaminen vanhojen asuntojen peruskorjauksien yhteydessä olisi yksi tehokas tapa vähentää asumisen kasvihuonekaasupäästöjä.

Strategiassa toivotaan myös tukea valtiolta korvaavan energiajärjestelmän kehittämiseksi, mikäli Suomi aikoo kieltää kivihiilen polton kokonaan. Kestävät energiaratkaisut ovatkin kaukolämpöriippuvaisen ja kerrostalovaltaisen Helsingin kannalta hankalia. Vaikka yksittäiset kaupungit ja kunnat voivat olla edelläkävijöitä ilmastonmuutoksen ratkaisemisessa, ei pelkästään oman kaupungin hiilibudjetin tuijottaminen riitä globaalissa mittakaavassa, jos kasvihuonekaasuintensiivisesti tuotettua energiaa joudutaan ostamaan kaupungin ulkopuolelta energiantarpeen tyydyttämiseksi. Hiilineutraliuutta tavoiteltaessa onkin tärkeää pitää kokonaiskuva mielessä.

Kaiken kaikkiaan Helsingin kaupungin strategia nykyiselle valtuustokaudelle on pääosin positiivista luettavaa sosiaalisen ja ekologisen kestävyyden näkökulmasta. On hienoa, että Helsingissä on päätetty ottaa kunnianhimoinen rooli niin sosiaalisen eriarvoisuuden torjumisessa kuin ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Lähteet:

Helsingin kaupunkistrategia 2017-2021 (pormestarin esitys)

Helsingin kaupungin ympäristökeskus: Helsingin energiarenesanssi

Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen blogi: Modernia ilmastovastuuta maailman toimivimmassa kaupungissa – ympäristöasiat Helsingin uudessa strategiaesityksessä

Pohjoismainen yhteistyö: Nordic capitals pushed ambitious climate change objectives at COP21