Ihmisen luoman talousjärjestelmän lainalaisuudet luovat rajoitteet sille, miten yhteiskunnan resurssit ja hyvinvointi järjestetään. Tämä siitäkin huolimatta, että kaikki hyvinvointimme pohjautuu lopulta fyysiseen eikä aineettomaan realiteettiin: luontoon ja planeetan ekologiseen kantokykyyn.

Suomen talouspoliittinen keskustelu uhkaa juuttua tuttuun kierteeseen, jossa julkisen talouden alijäämiä ratkotaan leikkauslistoilla ja toiveilla talouskasvusta. Samalla kun tuijotamme budjettialijäämiä, ekologiset krisit syvenevät. Suomen ekologinen ylikulutuspäivä koittaa jo alkukeväästä, mikä tarkoittaa, että kulutamme muutamassa kuukaudessa enemmän kuin ekosysteemit ehtivät vuodessa regeneroida. 

Toistaiseksi talouskasvua ei ole pystetty irtikytkemään luonnonvarojen kulutuksesta, eli käytännösä talousjärjestelmämme kuluttaa loppuun maapallon resursseja huimaa vauhtia. Samaan aikaan olemme rakentaneet hyvinvointiyhteiskunnan, joka on riippuvainen kasvusta välttyäkseen romahtamiselta. 

Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on jaettu ylpeydenaihe ja sosiaalisen liikkuvuuden moottori, jota kukaan ei ainakaan juhlapuheiden tasolla halua tuhota. Silti haaste on todellinen, miten pelastamme tasa-arvon ja turvaverkot, kun ne on kytketty tiukasti jatkuvaan kasvuun? Miten suojellaan hyvinvointia ylittämättä maapallon rajoja? Tähän keskusteluun Laura Wimanin väitöskirja on tervetullut ja raikas avaus siitä, miten meidän tulisi miettiä hyvinvointivaltion talous uudelleen tilanteessa, jossa talous ei kasva.

Planeetan ekologisen kantokyvyn näkökulmasta olennaisinta ei ole estää taloutta kasvamasta. Tärkeintä on asettaa prioriteetit uusiksi ja suunnata huomio riittävän tiukkaan ympäristösääntelyyn ja verotukseen sekä kestävien ratkaisujen tukemiseen. Ihmisten kulutuksesta ja yritysten toiminnasta on tehtävä sellaista, että luontokato ja ilmastokriisi saadaan pysäytettyä. Kun luonnon kantokyky asetetaan talouden pohjaksi voi talous kasvaa tai olla kasvamatta, mutta ainakaan se ei saa kasvaa ympäristöä tuhoavasta toiminnasta.